Ennen kuin yhtään jatkan tarinointia etiäpäin, palaan ajassa vielä lentomatkalleni Billingsistä Minnesotaan, sillä sain mielestäni hauskimmat matkatoverit sitten aikoihin.
Yksi matkustamisen parhaista paloista on ihan randomi ihmisten tapaaminen ja heidän elämänstoorien kuuleminen. Ihmiset on niin mielettömän mielenkiintoisia otuksia, sanoisin!
Ensinnä istahdin valkohapsisinen mummomussukan viereen, joka säteili semmoista hyvää hyvyyttä ja sydäntä kuin ihminen vaan voi ympärilleen säteillä. Tämä upea vanha nainen Illinoisista ei enää omilla jaloillaan pystynyt askelia ottamaan, mutta hoiteli kotitilallaan kilpahevosia pyörätuolista käsin. Eihän tämä vielä mitään, mummeli oli elämänsä aikana pitänyt pirttinsä portteja avoinna yli 200 sijaislapselle - kuulemma 15 lasta oli ollut kerrallaan hoivattavana. Totesimme mummun kanssa yhdessä, että vaikka hän ei ollutkaan koskaan päässyt matkustelemaan - kyllä hänen elämä on ollut aivan uskomatonta 'matkustelua' myöskin. Meillä jokaisella on vain erilaiset seikkailujen polut.
Toinen mieletön mimmi Mitchell nimeltään oli kotoisin Minnesotasta ja vaikka ikäviisarit tikitti 60 vuotta, blondi lady näytti valehtelematta 30-vuotiaalta. Me Mitchellin kanssa vietettiin tovi Denverin kentällä selfieitä näppäilen, kun odoteltiin konetta Minnesotaan. Uusi toverini otti meistä ihan virallisen BFF-selfien (best friend forever :D) snapchattiinsa ja kertoili juttuja uudesta, mahakkaasta poikakaveristaan "he is not cute you know, but so sweet". Siinä sitten kälätimme toisillemme elämästämme ja räkätimme kuin tenitytöt. Ei sitä joka päivä tuu 60-vuotiaan mamman kaa keskusteltua miehistä ja muista elämän ihmeellisyyksistä. :D
Kolmas mielenkiintoinen tuttavuus oli 50-vuotias "uljas" uros Chilestä. Hän se niin lokoisan kotoisasti rötkähti viereeni kuin olisimme hyviäkin tovereita, kun odottelin kyytiä lentokentältä Annen ja Kevinin luo. Tämä chileläispoika oli sen verran taiteellista sorttia, että tahtoi lukasta muutaman omatekemän runon mulle. Muilla matkustajilla suupielet vähän nyki, kun kaveri pajatti runojaan sydämen pohjasta lentokentän vilinässä.
Yksi matkustamisen parhaista paloista on ihan randomi ihmisten tapaaminen ja heidän elämänstoorien kuuleminen. Ihmiset on niin mielettömän mielenkiintoisia otuksia, sanoisin!
Ensinnä istahdin valkohapsisinen mummomussukan viereen, joka säteili semmoista hyvää hyvyyttä ja sydäntä kuin ihminen vaan voi ympärilleen säteillä. Tämä upea vanha nainen Illinoisista ei enää omilla jaloillaan pystynyt askelia ottamaan, mutta hoiteli kotitilallaan kilpahevosia pyörätuolista käsin. Eihän tämä vielä mitään, mummeli oli elämänsä aikana pitänyt pirttinsä portteja avoinna yli 200 sijaislapselle - kuulemma 15 lasta oli ollut kerrallaan hoivattavana. Totesimme mummun kanssa yhdessä, että vaikka hän ei ollutkaan koskaan päässyt matkustelemaan - kyllä hänen elämä on ollut aivan uskomatonta 'matkustelua' myöskin. Meillä jokaisella on vain erilaiset seikkailujen polut.
Toinen mieletön mimmi Mitchell nimeltään oli kotoisin Minnesotasta ja vaikka ikäviisarit tikitti 60 vuotta, blondi lady näytti valehtelematta 30-vuotiaalta. Me Mitchellin kanssa vietettiin tovi Denverin kentällä selfieitä näppäilen, kun odoteltiin konetta Minnesotaan. Uusi toverini otti meistä ihan virallisen BFF-selfien (best friend forever :D) snapchattiinsa ja kertoili juttuja uudesta, mahakkaasta poikakaveristaan "he is not cute you know, but so sweet". Siinä sitten kälätimme toisillemme elämästämme ja räkätimme kuin tenitytöt. Ei sitä joka päivä tuu 60-vuotiaan mamman kaa keskusteltua miehistä ja muista elämän ihmeellisyyksistä. :D
Kolmas mielenkiintoinen tuttavuus oli 50-vuotias "uljas" uros Chilestä. Hän se niin lokoisan kotoisasti rötkähti viereeni kuin olisimme hyviäkin tovereita, kun odottelin kyytiä lentokentältä Annen ja Kevinin luo. Tämä chileläispoika oli sen verran taiteellista sorttia, että tahtoi lukasta muutaman omatekemän runon mulle. Muilla matkustajilla suupielet vähän nyki, kun kaveri pajatti runojaan sydämen pohjasta lentokentän vilinässä.
Täällä Muhosilla joulu tekee tuloaan ihan kuin Mätäsahoillakin koti-Suomessa. Joulupiparit ja pullat on paisteltu ja maisteltu ja kunnon lumipeitettä toivotaan kovasti.
Jett on Ninja isolla N:llä. Joka päivä hän vaihtelee asuaan: toisinaan kansamme taistelee Blue Ninja, toisinaan Red Ninja. Nyrkit ovat ahkerassa käytössä, jos toiveet eivät toteudu.
Mutta kyllä tämä pikku Ninja osaa olla suloinen syliin käpertyjäkin.
Näiden muksujen kanssa puuhailun lisäksi oon käyny hapseilla (tuntuu niiiiiiiin huvittavalta!), sauna-illoissa ja eilen juhlittiin kaverini Victorian valmistujaisjuhlia.
Epäonnen Esa on salakuljettanut itsensä matkalaukussani tänne, sillä ensin nyrjäytin niskani pahasti (yritin esitellä päällä seisonta taitojani, huonoin tuloksi..:D) ja nyt sain flusun ilmaisesta flunssarokotteesta huolimatta. Ah!
Peurat on muistettu ruokkia - Kiitos riistanvartijamme Windsorin.
Eilen sitten hurautimme Downtown'iin ja Joulupukin maailmaan. Siellä ne tonttulapset opiskelivat ahkerasti - bongatkaa toki Joulupukki & Finland liitutaululta!
Minun muruset suuressa kaupungissa, mutta pienessä omenassa (Mini Apple, lol). Etenkin tämä vasemmanpuoleinen vauhtiveikko ryntäili semmoisella sykkeellä ympäri kauppoja ja liukuportaita, että meinas moni bisnesmies jäädä jalkoihin.
Minäkin nautin ompusta. Hehhehhee, ja omista surkeista vitseistäni.
Kyllähän me tietenkin myös Santa Clausin syliin pääsimme. Oli kyllä semmonen joulupukki tämä Americano, että yh hyh. Halus välttämättä juuri minut ja Hannahin syliinsä (vaikka mielestäni nämä pienimmät sinne syliin kuuluvat) ja likisti niin kiinni itseensä kuin mahdollista.
Ei siinä kaikki, vaan halus punanuttu vielä erityiskuvan vain minusta ja hänestä.
"Hug me like you really like Santa Claus", pyysi pukki ja sai varmaan päivän kiksinsä.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että tämmösiä pukkeja sitä täältä Amerikasta löytyy.
Eräs ystävällinen liikemies vei meidät (voi kutsua apinalaumaksi) visiitille korkealle korkealle, ostoskeskuksen (vai mikähän lie liikerakennus ollut) ylimpään kerrokseen, jossa piinkovat bisnesmiehet heiroivat kauppojaan. Meidän söpö Hannah-teini oli ihan kaupungin lumoissa ja haaveili muutosta kaupungin sykkeeseen.
Oli myös hullunkurista seurata, miten meidän ihana teini häpeili äitiään, joka napsi kuvia sieltä sun täältä.
Teini-ikä on kyllä rankkaa aikaa :D
Pääsimme myös ihailemaan joululauluesitystä.
Meidän takapihan lampi on jäätynyt ilmiömäiseksi jäkiskentäksi.
"Koska luistellaan ihan muuten vaan,
kun maassa on lunta ja pakkasta.
Koska luistellaan ihan muuten vaan,
no tietenkin talvella!"
Muutamana iltana kun olen tullut myöhempään kotiin, on mua odottanut ylläri Lilia-prinsessalta. Sänky on pedattu kauniisti, yökkärimekkoni viikattu nätisti ja kaikki hygieniatavarani järjestty siistiin riviin.
Kera tällaisen liikuttavan lappusen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti